(Pikkusiskot lähdössä virpomaan.)
Yritän pitää blogin kevyenä sisustusharrastusblogina. Mutta koska todellisuus on se, että elämäni täyttyy 90% lapsista, arjesta ja kiireestä, on välillä vähän vaikea olla tuomatta näitä elementtejä myös blogiin. Jos et jaksa lukea jaaritteluja muiden lapsista, kannattaa lopettaa jutun lukeminen tykkänään.
Tämä postaus on omistettu rakkaalle esikoiselleni, joka alkaa jo hiljalleen lähestyä teini-ikää. Järkyttävää, taasko se on täällä, vasta selvisin omasta murrosiästäni, ja nyt jo pitäisi taas kestää kaikki uudestaan? Viimeksi tänään huusimme toisillemme kurkku käheänä. Tai hän känätti naukuvalla ja itkunsekaisella äänellä mitä kaikkea pitää ostaa koska kaikilla muillakin on, ja että minä en ole kunnon äiti…!??
Voin kuulkaa kertoa että on aika raastavaa kuulla näin viisaita sanoja oman lapsen suusta! Tietenkään en ole kunnon äiti, sillä hoidan siinä sivussa myös kahta muuta lasta, yritystä, parisuhdetta, siivousta, kaupassa käyntiä, omia ja lasten harrastuksia ja mitä niitänytmuitaonkaan…
Hän on 11v. ja harrastaa kilpavoimistelua. Olen todella iloinen hyvästä harrastuksesta, mutta samalla äärimmäisen stressaantunut jatkuvasta kuskaamisesta, aikatauluihin sitoutumisesta ja harjoitusmaksujen maksamisesta. On huojentavaa tietää että treenit kiinnostavat enemmän kuin ostarilla notkuminen, mutta todella ahdistavaa ajatella näytöslajin tuomia ulkonäköpaineita. On mukavaa että lapsi on liikunnallinen, mutta rasittavaa jatkuvasti varoa ilmassa lenteleviä kinttuja ja kantapäitä, sillä suurimman osan ajasta lapsi kieppuu jossain akrobaattisessa asennossa, vaarantaen kanssaeläjien turvallisuutta …
Fyysisen tilan vieminen ei ole tietenkään vielä mitään verrattuna siihen, millaisen henkisen tilan hän nykyään kodissamme vie! ”Ai mitä sä sanoit?, mitä se tarkottaa?, MUN mielestä asia on kylläkin näin…!” Kohta kodissamme on kolme aikuista?! Enhän minä tällaista tilannut, halusin lapsia!
Joulun alla lapsen voimisteluseura keräsi varoja myymällä karamellejä. Jo valmiiksi puolinuhtelevalla äänellä ohjasin lapsen myymään karamellejä ovelta ovelle: ”raha ei kasva puussa! näillä kustannetaan SINUN harrastus, eli sinä itse yrität myydä näitä…!”. Hän pakkasi karamellit isoon muovikassiin, ja tuli kolmen vartin päästä takaisin ” Nyt mä myin ne!” Aika tehokasta; 160€ alle tunnissa! Ei onnistu äidiltä. Laitoin viestit parille omalle kaverille, että ei meillä sittenkään ole enää myynnissä niitä karkkeja…
No tätä karkkitempausta en tietenkään muistanut sillä hetkellä kun raivosin sotkuisesta huoneesta. Huone on todellakin AIVAN KAMALA. Vaikka olemme useaan otteeseen siivonneet huoneen yhdessä, on huone viikon päästä kuin hävityksen kauhistus. Avaimet on aina hukassa, kokeet unohtuu, vaatteet tippuu eteisen lattialla, laukku häviää, eväät jää, aikataulut unohtuu… lista on loputon. Esikoiseni on tohelo, enkä minä enää pysty salaamaan sitä häneltä itseltäänkään. Me vanhemmathan yritämme viimeiseen asti uskottelemme lapselle, että sinusta on vaikka mihin, vaikka todellisuudessa minun lapsestani ei ole ainakaan kirjanpitäjäksi… On hämmentävää kuulla opettajalta että läksyt on kyllä hoidettuna. Kuinka se on mahdollista, kun arki hänen ympärillään näyttää olevan yhtä kaaosta?
Pari päivää sitten esikoinen lähti keräämään pajunkissoja (ihanaa, hän siis aikoo vielä käydä virpomassa!). Lähtiessä sanoin että ”ota vaan niitä ihan reilusti, voin viedä loput vaikka töihin”. Taas meni kolme varttia ja hän tuli takaisin aivan hervottoman säkin kanssa. Suuri jätesäkki pursusi pajunkissoja, niitä oli kahdessa eri kerroksessa niin isot niput että edes aikuisen syli ei riittänyt! Aika tehokasta.
Tänä aamuna en voinut muuta kuin naureskella olemattomaan partaani, kun naapuri jutteli että ”ei ole tässä meidän lähellä yhtään pajunkissoja…” No ei kai, kun kaikki on täällä meillä…
Olen äärimmäisen ylpeä esikoisestani ja näen hänessä paljon samoja piirteitä kuin minussa. Kaikki hommat aina hanskassa, vaikka toinen hanska onkin hukassa. Luotan myös että hänellä on sama ”selviytymisgeeni” joka auttaa monessa elämäntilanteessa. Mutta jos tiedätte jonkun verkkokaupan mistä voisi ostaa vielä yhdet suojelusenkelin siivet näiden tulevien vuosien varalle, niin vinkatkaa! Myös joku lisähermoja tai ymmärrystä äideille myyvä putiikki olisi kiva!?
Oman kioskin ovella lähdössä kotiin. Kaulassa uusi muodikas "mummohuivi" ja korvissa pampulat. Ulkona ei ole keväästä tietoakaan!? Meillä on tiedossa taas yhden syntärit tälle viikonlopulle, ja toivottavasti ehdin päivittää myös blogia.... Juttuja olisi paljon, mutta aikaa vaan aina niin vähän. Puuuh...
Kylppäriin on ilmestynyt yksi uusi kapistus: kärpäsen rillit! Vuoden alussa sain ensimmäiset silmälasini lähityöskentelyyn. Pakko tunnustaa, että kyllä se aamun lehti vaan eritavalla nykyään avautuu, kun näkee sarjakuvista muutakin kuin kuvat ;)
R.I.P. vai RIO ...hmmm siinäpä vasta pulma. Parasta olisi tietenkin jos löytyisi jotaín toimintaa tähän väliin, kuten EAT tai JOG? Mutta jos nyt olisi pakko valita niin ottaisin ennemmin ikuisen levon kuin Rion karnevaalit! Sen verran vanhaksi olen tullut että lepo voittaa riekkumisen.
Sain vieraalta mieheltä kimpun ruusuja. No tarina ei ole oikeastaan yhtään niin kutkuttava ja salaperäinen kuin voisi luulla, joten ei siitä sen enempää. Mutta itse ruusuista räpsin teille eilen iltapimeällä pari kuvaa!
(Pikkusiskot lähdössä virpomaan.)
