(Pikkusiskot lähdössä virpomaan.)Yritän pitää blogin kevyenä sisustusharrastusblogina. Mutta koska todellisuus on se, että elämäni täyttyy 90% lapsista, arjesta ja kiireestä, on välillä vähän vaikea olla tuomatta näitä elementtejä myös blogiin. Jos et jaksa lukea jaaritteluja muiden lapsista, kannattaa lopettaa jutun lukeminen tykkänään.
Tämä postaus on omistettu rakkaalle esikoiselleni, joka alkaa jo hiljalleen lähestyä teini-ikää. Järkyttävää, taasko se on täällä, vasta selvisin omasta murrosiästäni, ja nyt jo pitäisi taas kestää kaikki uudestaan? Viimeksi tänään huusimme toisillemme kurkku käheänä. Tai hän känätti naukuvalla ja itkunsekaisella äänellä mitä kaikkea pitää ostaa koska kaikilla muillakin on, ja että minä en ole kunnon äiti…!??
Voin kuulkaa kertoa että on aika raastavaa kuulla näin viisaita sanoja oman lapsen suusta! Tietenkään en ole kunnon äiti, sillä hoidan siinä sivussa myös kahta muuta lasta, yritystä, parisuhdetta, siivousta, kaupassa käyntiä, omia ja lasten harrastuksia ja mitä niitänytmuitaonkaan…
Hän on 11v. ja harrastaa kilpavoimistelua. Olen todella iloinen hyvästä harrastuksesta, mutta samalla äärimmäisen stressaantunut jatkuvasta kuskaamisesta, aikatauluihin sitoutumisesta ja harjoitusmaksujen maksamisesta. On huojentavaa tietää että treenit kiinnostavat enemmän kuin ostarilla notkuminen, mutta todella ahdistavaa ajatella näytöslajin tuomia ulkonäköpaineita. On mukavaa että lapsi on liikunnallinen, mutta rasittavaa jatkuvasti varoa ilmassa lenteleviä kinttuja ja kantapäitä, sillä suurimman osan ajasta lapsi kieppuu jossain akrobaattisessa asennossa, vaarantaen kanssaeläjien turvallisuutta …
Fyysisen tilan vieminen ei ole tietenkään vielä mitään verrattuna siihen, millaisen henkisen tilan hän nykyään kodissamme vie! ”Ai mitä sä sanoit?, mitä se tarkottaa?, MUN mielestä asia on kylläkin näin…!” Kohta kodissamme on kolme aikuista?! Enhän minä tällaista tilannut, halusin lapsia!
Joulun alla lapsen voimisteluseura keräsi varoja myymällä karamellejä. Jo valmiiksi puolinuhtelevalla äänellä ohjasin lapsen myymään karamellejä ovelta ovelle: ”raha ei kasva puussa! näillä kustannetaan SINUN harrastus, eli sinä itse yrität myydä näitä…!”. Hän pakkasi karamellit isoon muovikassiin, ja tuli kolmen vartin päästä takaisin ” Nyt mä myin ne!” Aika tehokasta; 160€ alle tunnissa! Ei onnistu äidiltä. Laitoin viestit parille omalle kaverille, että ei meillä sittenkään ole enää myynnissä niitä karkkeja…
No tätä karkkitempausta en tietenkään muistanut sillä hetkellä kun raivosin sotkuisesta huoneesta. Huone on todellakin AIVAN KAMALA. Vaikka olemme useaan otteeseen siivonneet huoneen yhdessä, on huone viikon päästä kuin hävityksen kauhistus. Avaimet on aina hukassa, kokeet unohtuu, vaatteet tippuu eteisen lattialla, laukku häviää, eväät jää, aikataulut unohtuu… lista on loputon. Esikoiseni on tohelo, enkä minä enää pysty salaamaan sitä häneltä itseltäänkään. Me vanhemmathan yritämme viimeiseen asti uskottelemme lapselle, että sinusta on vaikka mihin, vaikka todellisuudessa minun lapsestani ei ole ainakaan kirjanpitäjäksi… On hämmentävää kuulla opettajalta että läksyt on kyllä hoidettuna. Kuinka se on mahdollista, kun arki hänen ympärillään näyttää olevan yhtä kaaosta?
Pari päivää sitten esikoinen lähti keräämään pajunkissoja (ihanaa, hän siis aikoo vielä käydä virpomassa!). Lähtiessä sanoin että ”ota vaan niitä ihan reilusti, voin viedä loput vaikka töihin”. Taas meni kolme varttia ja hän tuli takaisin aivan hervottoman säkin kanssa. Suuri jätesäkki pursusi pajunkissoja, niitä oli kahdessa eri kerroksessa niin isot niput että edes aikuisen syli ei riittänyt! Aika tehokasta.
Tänä aamuna en voinut muuta kuin naureskella olemattomaan partaani, kun naapuri jutteli että ”ei ole tässä meidän lähellä yhtään pajunkissoja…” No ei kai, kun kaikki on täällä meillä…
Olen äärimmäisen ylpeä esikoisestani ja näen hänessä paljon samoja piirteitä kuin minussa. Kaikki hommat aina hanskassa, vaikka toinen hanska onkin hukassa. Luotan myös että hänellä on sama ”selviytymisgeeni” joka auttaa monessa elämäntilanteessa. Mutta jos tiedätte jonkun verkkokaupan mistä voisi ostaa vielä yhdet suojelusenkelin siivet näiden tulevien vuosien varalle, niin vinkatkaa! Myös joku lisähermoja tai ymmärrystä äideille myyvä putiikki olisi kiva!?
9 kommenttia:
Ihana kirjoitus, Heidi!
Samaa tuskaa me kaikki äidit tunnemme lastemme kasvaessa. Voimia ja viisautta sinullekin kasvun ja harrastusten keskelle :)
t. Eija
P.s. tekstisi ja kuvasi asuntolehdessä ovat edelleen ihana piristys <3
Jaan niin tuskasi! Oma esikoiseni 9v. ja hyvin paljon samanlaisia piirteitä.
Siipiä ja Sympatiaa.
Heti kun vain aikataulut natsaavat.
Ja se vielä että oletko huomannut miten toisessa ärsyttää erityisesti ne piirteet joita mahdollisesti itsessä on ja joista ei pidä? Meillä on juurikin tuo sama kuvio käynnissä. Mäkätän lapselle sinne tänne unohtuvista vaatteista ja hiljaa hiissaan kaappiin niitä omia sieltä sohvan nurkasta... tai ne ikuisesti hukassa olevat sakset joista lapset saavat kuulla pitkän litanian löytyvätkin äidin kangaskasan alta. Mun huone oli teininä järkyttävä. Mutta jossain elämän varrella alkoi se äidin siisti esimerkki kummittelemaan takaraivossa. (vaikka äiti ei edes valittanut siitä, muu talo oli vaan siisti) Joten luotan nyt siihen että lapsi kuitenkin oppii matkimalla, vaikkakin sitten vasta myöhemmässä vaiheessa. Tai jos on ikänsä sottapytty niin onhan sitä ihmisessä paljon huonompiakin ominaisuuksia olemassa...
Kiitos Eija! :)
:) Toivottavasti heistä ei tule ikinä paria! ;D
Totta Lea! Juuri ne omat "huonot piirteet" ärsyttää omissa lapsissa kaikkein eniten! Jostain syystä sitä aina vanhemmet toivoo että lapsi olisi jotenkin "parempi" kuin itse on!? Minä olen tiedostanut tämän ja yritän ihan viimeiseen asti välttää tätä ajatusta ja tukea lapsiani juuri sellaisena kuin he ovat, mutta tämä lähestyvä teini-ikä tuo kyllä valtavat haasteet myös tähän ajatusmalliin... :) Ihanaa kevättä sinulle ja perheelle!
Ehkä ensimmäinen kerta, kun kommentoin tänne (kiva blogi, kiitos siitä!). Mutta tosiaan. Meillä on poika ja tyttö. Poika taitaa olla isänsä peilikuva ja tyttö äitinsä ja totta maar tässä monasti tuntuu kuin peiliin tuijottelisi ja niin.. omat "huonot piirteet" sieltä pistää silmään välillä kovastikin ja voi kun sitä toivoisi osaavansa antaa eväät elämään siten, että ei menisi niin kauaa kuin itsellä, että oppii pärjäämään niiden huonojenkin piirteidensä kanssa. Voi lapset ja voi meitä vanhempia. Kasvaako sitä itse koskaan siltä osin, että osaisi luottaa ja uskoa, että kyllä nämä omat pärjäävät.
Tuo kuulostaa niin tutulta, joten hyvin voin hyvin samaistua! Viuhahtelevat jalat, hukassa olevat tavarat, sotkuinen huone... Ne on meillä myös jokapäiväisiä juttuja, joista joutuu huomauttelemaan! Samoin tuo kuskin rooli on myös hyvin tuttua :)
Lähetä kommentti